Aarresaari (Illustrated)
Junkkari Trelawney, tohtori Livesey ja muut asialliset ovat pyytäneet minua kirjoittamaan muistiin kaikki Aarresaarta koskevat tiedot alusta loppuun, salaamatta mitään muuta kuin saaren aseman ja senkin vain siksi, että saaressa vielä on aarteita kätkössä. Otan siis kynän käteeni armon vuonna 17— ja aloitan ajasta, jolloin isälläni oli ravintola, "Amiraali Benbow" nimeltään, ja jolloin arpinaamainen, ahavoitunut merimies-vanhus ensi kerran asettui kattomme alle asumaan.
Muistan kuin eilisen päivän miten hän tulla laahusti ravintolan ovelle, merimiesarkku käsirattailla perässään. Hän oli kookas, voimakas, jykevä ja pähkinänruskea mies; takkuinen tukka valui tahraisen merimiespuseron kaulukselle; kädet olivat ryhmyiset ja naarmuja täynnä, kynnet mustat ja epäsäännölliset, ja toisella poskella kuulsi sinervänkalpea sapelinhaavan arpi. Muistan miten hän vihellellen silmäili talorähjäämme ja viritti sitten tuon vanhan merimieslaulun, jota hän myöhemmin niin usein veteli:
"Viistoista miestä arkulla vainaan —
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Hänen äänensä oli kimakka ja epävarma ja tuntui murtuneen ja särkyneen ankkurivääntimen ääressä. Sitten hän kopautti ovelle kepillään, joka oli kuin merimiesten käsikanki, ja kun isäni meni vastaan, komensi hän lasin rommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, mausta nauttien, ja samalla lakkaamatta silmäili ympärilleen kallioille ja ovikilpeemme.
"Hauska tölli tämä", hän lopulta virkkoi, "ja miellyttävällä paikalla. Vilkas liike, vai?"
Isäni vastasi, ettei asianlaita, sen pahempi, ollut niin.
"No silloin", hän puhui, "tämä sopii ankkuripaikakseni. Kuules mies", hän käski miestä, joka kuljetti arkkua, "huopaa likemmäksi ja nosta arkkuni ylös. Minä pysähdyn hetkeksi tänne", jatkoi hän. "Olen koruton mies; rommi, läski ja munat riittävät ruoakseni ja tuo keulakumpu tuolla seuratakseni laivojen lähtöä. — Miksikä minua arvoittaisitte? Vaikkapa kapteeniksi. — Ahaa, kyllä ymmärrän, mitä sinä siellä odotat — tuosta saat"; ja hän heitti muutamia kultakolikolta kynnykselle, kasvoillaan ylemmyyden ilme.
Ja vaikka hänen pukunsa olikin huono ja puhetapansa sivistymätön, ei hän kuitenkaan näyttänyt mieheltä, joka etukannella purjehti, vaan paremminkin perämieheltä taikka kipparilta, joka on tottunut käskemään ja tottelemattomia rankaisemaan. Mies, joka oli työntänyt käsirattailla hänen arkkuaan, kertoi että vieraamme oli edellisenä aamuna saapunut postin mukana "Kuninkaallisen Yrjön" edustalle. Siellä hän oli kysellyt mitä ravintoloita oli rannikolla, ja kun meidän ravintolaa arvatenkin oli kehuttu ja mainittu yksinäiseksi, oli hän sen valinnut oleskelupaikakseen. Muuta emme saaneet vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Kaiket päivät hän messinkinen kaukoputki kädessään kuljeksi lahden rannalla tai kallioilla. Illat hän istui vierastuvassa uunin nurkassa ja joi hyvin väkevää groggia. Harvoin hän puhutteluun vastasi, heitti vain pikaisen ja vihaisen silmäyksen ja tuhautti nenäänsä kuin sumutorveen. Me, ja meidän muut vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Joka päivä hän vaellukseltaan takaisin palatessaan kysyi, oliko merimiehiä kulkenut talon ohi. Alussa luulimme hänen sopivan seuran puutteessa tätä kyselevän, mutta sitten älysimme, että hän koettikin niitä välttää. Kun joku merenkulkija poikkesi "Amiraali Benbow'hin" (minkä rantatietä Bristoliin taivaltavat merimiehet silloin tällöin tekivät), hän ensin tarkasteli vierasta oviverhon takaa ennenkuin astui vierastupaan, ja sellaisen vieraan läsnäollessa hän aina oli hiljaa kuin hiiri. Minulle ainakaan ei hänen käytöksensä ollut arvoitus, sillä hän oli tavallaan ilmaissut minulle pelkonsa syyt.
1117922949
Aarresaari (Illustrated)
Junkkari Trelawney, tohtori Livesey ja muut asialliset ovat pyytäneet minua kirjoittamaan muistiin kaikki Aarresaarta koskevat tiedot alusta loppuun, salaamatta mitään muuta kuin saaren aseman ja senkin vain siksi, että saaressa vielä on aarteita kätkössä. Otan siis kynän käteeni armon vuonna 17— ja aloitan ajasta, jolloin isälläni oli ravintola, "Amiraali Benbow" nimeltään, ja jolloin arpinaamainen, ahavoitunut merimies-vanhus ensi kerran asettui kattomme alle asumaan.
Muistan kuin eilisen päivän miten hän tulla laahusti ravintolan ovelle, merimiesarkku käsirattailla perässään. Hän oli kookas, voimakas, jykevä ja pähkinänruskea mies; takkuinen tukka valui tahraisen merimiespuseron kaulukselle; kädet olivat ryhmyiset ja naarmuja täynnä, kynnet mustat ja epäsäännölliset, ja toisella poskella kuulsi sinervänkalpea sapelinhaavan arpi. Muistan miten hän vihellellen silmäili talorähjäämme ja viritti sitten tuon vanhan merimieslaulun, jota hän myöhemmin niin usein veteli:
"Viistoista miestä arkulla vainaan —
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Hänen äänensä oli kimakka ja epävarma ja tuntui murtuneen ja särkyneen ankkurivääntimen ääressä. Sitten hän kopautti ovelle kepillään, joka oli kuin merimiesten käsikanki, ja kun isäni meni vastaan, komensi hän lasin rommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, mausta nauttien, ja samalla lakkaamatta silmäili ympärilleen kallioille ja ovikilpeemme.
"Hauska tölli tämä", hän lopulta virkkoi, "ja miellyttävällä paikalla. Vilkas liike, vai?"
Isäni vastasi, ettei asianlaita, sen pahempi, ollut niin.
"No silloin", hän puhui, "tämä sopii ankkuripaikakseni. Kuules mies", hän käski miestä, joka kuljetti arkkua, "huopaa likemmäksi ja nosta arkkuni ylös. Minä pysähdyn hetkeksi tänne", jatkoi hän. "Olen koruton mies; rommi, läski ja munat riittävät ruoakseni ja tuo keulakumpu tuolla seuratakseni laivojen lähtöä. — Miksikä minua arvoittaisitte? Vaikkapa kapteeniksi. — Ahaa, kyllä ymmärrän, mitä sinä siellä odotat — tuosta saat"; ja hän heitti muutamia kultakolikolta kynnykselle, kasvoillaan ylemmyyden ilme.
Ja vaikka hänen pukunsa olikin huono ja puhetapansa sivistymätön, ei hän kuitenkaan näyttänyt mieheltä, joka etukannella purjehti, vaan paremminkin perämieheltä taikka kipparilta, joka on tottunut käskemään ja tottelemattomia rankaisemaan. Mies, joka oli työntänyt käsirattailla hänen arkkuaan, kertoi että vieraamme oli edellisenä aamuna saapunut postin mukana "Kuninkaallisen Yrjön" edustalle. Siellä hän oli kysellyt mitä ravintoloita oli rannikolla, ja kun meidän ravintolaa arvatenkin oli kehuttu ja mainittu yksinäiseksi, oli hän sen valinnut oleskelupaikakseen. Muuta emme saaneet vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Kaiket päivät hän messinkinen kaukoputki kädessään kuljeksi lahden rannalla tai kallioilla. Illat hän istui vierastuvassa uunin nurkassa ja joi hyvin väkevää groggia. Harvoin hän puhutteluun vastasi, heitti vain pikaisen ja vihaisen silmäyksen ja tuhautti nenäänsä kuin sumutorveen. Me, ja meidän muut vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Joka päivä hän vaellukseltaan takaisin palatessaan kysyi, oliko merimiehiä kulkenut talon ohi. Alussa luulimme hänen sopivan seuran puutteessa tätä kyselevän, mutta sitten älysimme, että hän koettikin niitä välttää. Kun joku merenkulkija poikkesi "Amiraali Benbow'hin" (minkä rantatietä Bristoliin taivaltavat merimiehet silloin tällöin tekivät), hän ensin tarkasteli vierasta oviverhon takaa ennenkuin astui vierastupaan, ja sellaisen vieraan läsnäollessa hän aina oli hiljaa kuin hiiri. Minulle ainakaan ei hänen käytöksensä ollut arvoitus, sillä hän oli tavallaan ilmaissut minulle pelkonsa syyt.
0.99 In Stock
Aarresaari (Illustrated)

Aarresaari (Illustrated)

by Robert Louis Stevenson
Aarresaari (Illustrated)

Aarresaari (Illustrated)

by Robert Louis Stevenson

eBook

$0.99 

Available on Compatible NOOK devices, the free NOOK App and in My Digital Library.
WANT A NOOK?  Explore Now

Related collections and offers

LEND ME® See Details

Overview

Junkkari Trelawney, tohtori Livesey ja muut asialliset ovat pyytäneet minua kirjoittamaan muistiin kaikki Aarresaarta koskevat tiedot alusta loppuun, salaamatta mitään muuta kuin saaren aseman ja senkin vain siksi, että saaressa vielä on aarteita kätkössä. Otan siis kynän käteeni armon vuonna 17— ja aloitan ajasta, jolloin isälläni oli ravintola, "Amiraali Benbow" nimeltään, ja jolloin arpinaamainen, ahavoitunut merimies-vanhus ensi kerran asettui kattomme alle asumaan.
Muistan kuin eilisen päivän miten hän tulla laahusti ravintolan ovelle, merimiesarkku käsirattailla perässään. Hän oli kookas, voimakas, jykevä ja pähkinänruskea mies; takkuinen tukka valui tahraisen merimiespuseron kaulukselle; kädet olivat ryhmyiset ja naarmuja täynnä, kynnet mustat ja epäsäännölliset, ja toisella poskella kuulsi sinervänkalpea sapelinhaavan arpi. Muistan miten hän vihellellen silmäili talorähjäämme ja viritti sitten tuon vanhan merimieslaulun, jota hän myöhemmin niin usein veteli:
"Viistoista miestä arkulla vainaan —
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
Hänen äänensä oli kimakka ja epävarma ja tuntui murtuneen ja särkyneen ankkurivääntimen ääressä. Sitten hän kopautti ovelle kepillään, joka oli kuin merimiesten käsikanki, ja kun isäni meni vastaan, komensi hän lasin rommia. Sen saatuaan hän joi hitaasti, mausta nauttien, ja samalla lakkaamatta silmäili ympärilleen kallioille ja ovikilpeemme.
"Hauska tölli tämä", hän lopulta virkkoi, "ja miellyttävällä paikalla. Vilkas liike, vai?"
Isäni vastasi, ettei asianlaita, sen pahempi, ollut niin.
"No silloin", hän puhui, "tämä sopii ankkuripaikakseni. Kuules mies", hän käski miestä, joka kuljetti arkkua, "huopaa likemmäksi ja nosta arkkuni ylös. Minä pysähdyn hetkeksi tänne", jatkoi hän. "Olen koruton mies; rommi, läski ja munat riittävät ruoakseni ja tuo keulakumpu tuolla seuratakseni laivojen lähtöä. — Miksikä minua arvoittaisitte? Vaikkapa kapteeniksi. — Ahaa, kyllä ymmärrän, mitä sinä siellä odotat — tuosta saat"; ja hän heitti muutamia kultakolikolta kynnykselle, kasvoillaan ylemmyyden ilme.
Ja vaikka hänen pukunsa olikin huono ja puhetapansa sivistymätön, ei hän kuitenkaan näyttänyt mieheltä, joka etukannella purjehti, vaan paremminkin perämieheltä taikka kipparilta, joka on tottunut käskemään ja tottelemattomia rankaisemaan. Mies, joka oli työntänyt käsirattailla hänen arkkuaan, kertoi että vieraamme oli edellisenä aamuna saapunut postin mukana "Kuninkaallisen Yrjön" edustalle. Siellä hän oli kysellyt mitä ravintoloita oli rannikolla, ja kun meidän ravintolaa arvatenkin oli kehuttu ja mainittu yksinäiseksi, oli hän sen valinnut oleskelupaikakseen. Muuta emme saaneet vieraastamme tietää.
Yleensä oli hän hyvin vaitelias. Kaiket päivät hän messinkinen kaukoputki kädessään kuljeksi lahden rannalla tai kallioilla. Illat hän istui vierastuvassa uunin nurkassa ja joi hyvin väkevää groggia. Harvoin hän puhutteluun vastasi, heitti vain pikaisen ja vihaisen silmäyksen ja tuhautti nenäänsä kuin sumutorveen. Me, ja meidän muut vieraamme opimme pian antamaan hänen olla rauhassa. Joka päivä hän vaellukseltaan takaisin palatessaan kysyi, oliko merimiehiä kulkenut talon ohi. Alussa luulimme hänen sopivan seuran puutteessa tätä kyselevän, mutta sitten älysimme, että hän koettikin niitä välttää. Kun joku merenkulkija poikkesi "Amiraali Benbow'hin" (minkä rantatietä Bristoliin taivaltavat merimiehet silloin tällöin tekivät), hän ensin tarkasteli vierasta oviverhon takaa ennenkuin astui vierastupaan, ja sellaisen vieraan läsnäollessa hän aina oli hiljaa kuin hiiri. Minulle ainakaan ei hänen käytöksensä ollut arvoitus, sillä hän oli tavallaan ilmaissut minulle pelkonsa syyt.

Product Details

BN ID: 2940148845584
Publisher: Lost Leaf Publications
Publication date: 01/02/2014
Sold by: Barnes & Noble
Format: eBook
File size: 713 KB
Language: Dutch

About the Author

Robert Louis Stevenson was born in 1850 in Edinburgh. His father was an engineer, the head of a family firm that had constructed most of Scotland's lighthouses, and the family had a comfortable income. Stevenson was an only child and was often ill; as a result, he was much coddled by both his parents and his long-time nurse. The family took frequent trips to southern Europe to escape the cruel Edinburgh winters, trips that, along with his many illnesses, caused Stevenson to miss much of his formal schooling. He entered Edinburgh University in 1867, intending to become an engineer and enter the family business, but he was a desultory, disengaged student and never took a degree. In 1871, Stevenson switched his study to law, a profession which would leave time for his already-budding literary ambitions, and he managed to pass the bar in 1875.

Illness put an end to his legal career before it had even started, and Stevenson spent the next few years traveling in Europe and writing travel essays and literary criticism. In 1876, Stevenson fell in love with Fanny Vandergrift Osbourne, a married American woman more than ten years his senior, and returned with her to London, where he published his first fiction, "The Suicide Club." In 1879, Stevenson set sail for America, apparently in response to a telegram from Fanny, who had returned to California in an attempt to reconcile with her husband. Fanny obtained a divorce and the couple married in 1880, eventually returning to Europe, where they lived for the next several years. Stevenson was by this time beset by terrifying lung hemorrhages that would appear without warning and required months of convalescence in a healthy climate. Despite his periodic illnesses and his peripatetic life, Stevenson completed some of his most enduring works during this period: Treasure Island (1883), A Child's Garden of Verses (1885), Kidnapped (1886), and Dr. Jekyll and Mr. Hyde (1886).

After his father's death and a trip to Edinburgh which he knew would be his last, Stevenson set sail once more for America in 1887 with his wife, mother, and stepson. In 1888, after spending a frigid winter in the Adirondack Mountains, Stevenson chartered a yacht and set sail from California bound for the South Pacific. The Stevensons spent time in Tahiti, Hawaii, Micronesia, and Australia, before settling in Samoa, where Stevenson bought a plantation called Vailima. Though he kept up a vigorous publishing schedule, Stevenson never returned to Europe. He died of a sudden brain hemorrhage on December 3, 1894.

Author biography from the Barnes & Noble Classics edition of The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde.

Date of Birth:

November 13, 1850

Date of Death:

December 3, 1894

Place of Birth:

Edinburgh, Scotland

Place of Death:

Vailima, Samoa

Education:

Edinburgh University, 1875
From the B&N Reads Blog

Customer Reviews