Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista
Minä tunnen monta ihmistä, joilla on sama halu, kuin väliin minulla itsellänikin — valita juuri myrskysään ulkoilmassa kävelläkseen. Nämät ihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat eläneet vapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativat enemmän paikoillansa istumista, ja joille huone väliin käy liian ahtaaksi ja tukalaksi — tahi ovat he runoilijoita. Heidän muistonsa ja mielenkuvittelunsa halajaa, enemmät tahi vähemmän heidän itsensäkin tietämättä, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupungin kasarmielämästä.
Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin nakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat kanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne, kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä — silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen sijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden mukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan kotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, "sen pahempi, täytyy mennä pikimältään kaupungille." Ja syyksi, jonka tähden hänen "sen pahempi" täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti — "toimet". Sillä eihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi kylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin lapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän vaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri muuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei "quid detrimenti capiat respublica"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys yhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.
Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus — ei valtiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta — mutta sellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista järjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä huoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka keskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa muistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se on ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.
Parin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään, ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä asettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla kuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää häntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona myrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on, ihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä tuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista tästä myrskystä — kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan, esiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus tapahtuisi,
1118405923
Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin nakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat kanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne, kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä — silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen sijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden mukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan kotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, "sen pahempi, täytyy mennä pikimältään kaupungille." Ja syyksi, jonka tähden hänen "sen pahempi" täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti — "toimet". Sillä eihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi kylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin lapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän vaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri muuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei "quid detrimenti capiat respublica"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys yhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.
Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus — ei valtiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta — mutta sellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista järjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä huoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka keskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa muistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se on ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.
Parin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään, ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä asettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla kuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää häntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona myrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on, ihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä tuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista tästä myrskystä — kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan, esiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus tapahtuisi,
Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista
Minä tunnen monta ihmistä, joilla on sama halu, kuin väliin minulla itsellänikin — valita juuri myrskysään ulkoilmassa kävelläkseen. Nämät ihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat eläneet vapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativat enemmän paikoillansa istumista, ja joille huone väliin käy liian ahtaaksi ja tukalaksi — tahi ovat he runoilijoita. Heidän muistonsa ja mielenkuvittelunsa halajaa, enemmät tahi vähemmän heidän itsensäkin tietämättä, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupungin kasarmielämästä.
Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin nakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat kanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne, kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä — silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen sijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden mukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan kotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, "sen pahempi, täytyy mennä pikimältään kaupungille." Ja syyksi, jonka tähden hänen "sen pahempi" täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti — "toimet". Sillä eihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi kylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin lapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän vaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri muuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei "quid detrimenti capiat respublica"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys yhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.
Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus — ei valtiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta — mutta sellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista järjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä huoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka keskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa muistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se on ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.
Parin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään, ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä asettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla kuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää häntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona myrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on, ihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä tuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista tästä myrskystä — kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan, esiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus tapahtuisi,
Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajun rankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöin nakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvat kanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävät sateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne, kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä — silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sen sijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuuden mukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaan kotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, "sen pahempi, täytyy mennä pikimältään kaupungille." Ja syyksi, jonka tähden hänen "sen pahempi" täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti — "toimet". Sillä eihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahi kylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllin lapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hän vaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvat rannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyy luonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juuri muuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei "quid detrimenti capiat respublica"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestys yhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.
Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus — ei valtiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta — mutta sellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessä kaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsä on mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallista järjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviä huoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivat ovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät ja mahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, joka keskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensa muistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, se on ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaan nuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.
Parin tunnin kävely ulkona tuollaisessa ilmassa saapi veren tyyntymään, ja kotiin palaa entinen hiljainen, arvokas mies, joka syvämietteisenä asettaa keppinsä ja kalossinsa totutulle paikalle etehisessä, samalla kuin hänen vaimonsa, joka on ollut levotoin hänen tähtensä, rientää häntä vastaan, surkutellen että hänen on täytynyt olla ulkona myrskysäässä, ja riisuu märkiä vaatteita hänen päältänsä. Hän itse on, ihme kyllä, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta erinomaisen hyvällä tuulella sinä iltana ja hänellä on niin äärettömän paljon kertomista tästä myrskystä — kaikki luonnollisesti, aina asian haarain mukaan, esiteltynä ikääskuin hän muka olisi levotoin, että joku onnettomuus tapahtuisi,
0.99
In Stock
5
1
Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista
Aaveiden näkijä eli Kuvauksia Nordlandista
0.99
In Stock
Product Details
| BN ID: | 2940148283447 |
|---|---|
| Publisher: | Lost Leaf Publications |
| Publication date: | 01/30/2014 |
| Sold by: | Barnes & Noble |
| Format: | eBook |
| File size: | 249 KB |
| Language: | Dutch |
From the B&N Reads Blog